Synnytyskertomus osa 2

Synnytyssaliin siirryimme siis klo 14 kovien kipujen kera. Samalla tapahtui

kätilöillä vuorojenvaihto. Voisin kehua meidän kätilöä

maasta taivaisiin ja loputtomiin, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan:

hän oli paras! Kyllä muutkin olivat ammattitaitoisia, mutta tää oli meille se oikee tyyppi!

Kävin sängylle pitkälleen ja pääsin heti testaamaan ilokaasua. Jes, vihdoin!

Hetki meni ennen kuin ymmärsin oikean tekniikan ja olihan siitä toki aluksi hyötyä.

Ainakin se rauhoitti mieltä ja vei ajatukset kivusta pois. Ja hönkäyksien jälkeen päässä myöskin vähän pyöri. Oli sen pienen hetken kännifiilis :D

Tipan kautta sain nesteitä suoraan suoneen koko synnytyksen ajan.
Kivut olivat koko ajan pahempia ja pahempia. Jokainen supistus oli pahempi toistaan!
Supistusten välissä kätilö kertoi tapahtuman kulun pääkohdittain ja kävimme läpi ponnistusasentoja.

En oikein ymmärtänyt tilannetta. Pitääkö minun oikeasti kohta valita joku asento.. Eihän!
Katsoin kiikkustuolissa istuvaa, paniikissaolevaa miestäni ja ajattelin,
että ollaanko me tosiaan päästy tänne asti..
Olin vannonut kotona miehelleni etten todellakaan synnytä puoli-istuvassa asennossa, mutta kuinkas sitten kävikään. Se asento oli loppujen lopuksi paras ja tuntui luonnolliselta.

Jossain vaiheessa kipu oli niin kova, että aloin itkemään. Jokaisen supistuksen aikana
ääntelehdin jo melko kovaan ääneen ja vaivuin sinne synnyttäjän
omaan maailmaan. Ilokaasusta ei ollut enää mitään hyötyä.
Ja muutenkin itkun vuoksi nenä meni tukkoon niin koitappa
maski naamalla saada henkeä. Sain lisähappea toisella maskilla mikä helpotti hiukan
sitä paniikinomaista tunnetta.

En pysty ymmärtämään miten synnyttäjät voivat olla suihkussa lievittämässä kipuja esim. kuuden sentin kohdalla! Itse tein kuolemaa siinä vaiheessa ja makasin tiukasti sängyssä.
 Jos joku olisi ehdottanut sängystä poistumista niin olisin varmasti potkaissut.
Näiden kipujen keskellä vauvan sydänäänet katosivat hetkellisesti. Lääkäri kävi tarkastamassa tilanteen ja samalla sain epiduraalin.
Laskun syytä ei tiedetty, mutta vauva voi hyvin.
Muistan kuinka lääkäri hiljaisella äänellä kysyi kätilöltä: "Miksi hän itkee?"
Lisäksi kasvoilta paistoi ilme -eiks tuo oo vähä liioittelua..
No mitäpä luulet!

Pudendaalipuudutusta en saanut vaikka sen nimenomaan olisin halunnut. Ennen synnytystä olin kertonut kätilöille, että pelkään nimenomaan ponnistusvaihetta ja siitä aiheutuvaa kipua.
Kyllä oikeesti sapetti..
Jäi kyllä hiukan epäilevä fiilis siitä, että miksi puudutusta ei muka ehditty laittaa.

Kuulemma vain harva osasi sen edes pistää, joten liekkö vuorossa edes ollut sellaista kätilöä ?

Mielestäni siinä olisi ollut aikaa se hetki. Jos olisin huutanut kuin hysteerinen niin olisinko sitten saanut sen mitä halusinkin? No ensi kerralla osaan vaatia
ja pitää puoleni.

Kahdessa ja puolessa tunnissa avauduin siihen kymmeneen senttiin.
Siitä se itku johtui.

Supistus 127..

Epiduraalin jälkeen supistukset hävisivät vaikka niitä piirtyikin käyrälle. 

Sain huilata hetken ja kerätä itseni kasaan noin henkisesti.

Laitin tilannetiedot siskolleni; nyt se on menoa.

Oksitosiinilla pistettiin homma taas pyörimään.

 Että ei siinä kovinkaan kauaa saanut huilata.

Supistuksia en saanut takaisin enää vaan kovan ponnistamisen tarpeen.

Yritinkin kuvailla tätä fiilistä kätilölle.

Kätilön ilme kertoi sen, että "ei kai se vauva vielä synny".

Näin jälkeenpäin ajateltuna epiduraali tuli todellakin liian myöhään.

Olikohan siitä loppujen lopuksi paljonkaan edes hyötyä ?

Sehän helpotti oloani vain hetkeksi ja seuraavaksi oltiin jo ponnistamassa.

Kysyin kätilöltä, että kumpi kipu on pahempaa:

ne äskeiset ryminällä tulleet, paikat repineet auki -supistuskivut

vai tämä tuleva ponnistuskipu.

Hän oli sitä mieltä, että eka vaihe oli pahempi.

Ja minä niin uskoin tähän. Eihän se totta ollut. Ponnistusvaihe kesti minulla hullut 50 minuuttia!

Muistan huutaneeni kuin mielipuoli.

Vauva tuli aina vähän eteenpäin ja ponnistuksen jälkeen luisui taaksepäin.

Ees taas, ees taas...

Puolen tunnin ponnitamisen jälkeen olin jo poikki. Voivottelin ääneen ennen ponnistusta:

"Ei ei ei nyt taas tuleee"

Loppuhuipennukseksi vauva jäi jumiin siihen suulle...

Silloin huusin jo että vetäkää se pois nyt sieltä!

Taisi päästä myös pari kirosanaa.

Kipu oli sanoinkuvaamatonta.

Sain kuin sainkin päkerrettyä vauvan maailmaan klo 17:25.

Sieltä se suloisuus syntyi käsi poskella.

Ja niin kuin elokuvissa onnen kyyneleet virtasivat vuolaasti.

Poikavauva parkaisi kovaan ääneen ja sydämeni pakahtui.

Hän on vihdoin täällä.

Hän jota odotimme monen monta vuotta. Tämä oli vihdoin totta.

Ainutlaatuinen hetki elämässä.

Alakerta selvisi suht vaurioitta, 3 ommelta ja that's it. Synnytyksen jälkeen minulle nousi lähes 40 asteen kuume. Ainakin miun kropalle synnytys oli äärettömän raskas kokemus.

Toisin sanoen kyllä niistä käynnistystabuista oli hyötyä, mutta ne kaksi laitettiin ihan hölmöihin kellonaikoihin.
Ensimmäinen Cytotec laitettiin yötä vasten sillä ajatuksella, että yöllä synnytetään.

Näin ajattelisin itse.

Kun mitään ei tapahtunut niin miksi käynnistystä ei jatkettu vasta kun aamulla? Samalla otettiin infektioriski ihan turhaan. Mitään ei onneksi tapahtunut, mutta mitä jos olisikin..

Mitä jos. Niin!

Tästä asiasta jäi paha maku suuhun.

Kätilöömme olemme kyllä erittäin tyytyväisiä. Olisi pitänyt kysyä häneltä tuota asiaa,

mutta se vähän jäi ja unohtui. Pää oli aika pyörällä tuon kokemuksen
jälkeen kuiteskin.

Synnytyssalista siirryimme myöhemmin vuodeosastolle. Isi joutui lähtemään kotiin kun
kello löi yhdeksän. Hyvästelimme kätilön ja olin ihan
kyyneleet silmissä. En pystynyt sanomaan hänelle muuta
kuin parempaa kätilöä emme olisi voineet toivoa. Kiitos.

Synnytyksessä Eeliksen vasen solisluu murtui ja napanuora oli kiepsahtanut pari kertaa kaulan ympäri ja muutenkin kehon ympäri. Käsi poskella tuli tähän maailmaan.
Toisena päivänä bilirubiiniarvot
nousivat kattoon. Poika joutui eroon äidistään.

Jatketaan tarinointia myöhemmin siitä mitä osastolla sitten tapahtui.

Synnytyskertomus osa 1

11.10.14 Lauantai 38+6

Lapsivedet menivät. Lyhyen postin tapahtumasta voit lukea TÄÄLTÄ.

Muistan kuinka takana oli taas kerran levoton ja huonosti nukuttu yö..
Näitä öitä oli ollut noin viikon verran.

Päivä meni väsyneissä tunnelmissa, mutta siitä huolimatta jaksoin siivoilla kotona

ja touhuilla kaikenlaista pientä. Vielä kun oli aikaa sellaiseen..

Päiväunien aikaan en saanut unen päästä kiinni.

Sisällä oleminen alkoi ahdistamaan hirveästi joten painelin

kiukuspäissäni SILLE lenkille koirien kanssa. Ja sitten alkoi tapahtua.

Oliko ennakoivia tuntemuksia vesienmenoon liittyen ?
Unettomuutta, ahdistusta, alaselän jomotusta. Ei supistuksia.
Eikä mitään tuntemuksia mahan aluella..
Eli ei varmaankaan. Ne meni ihan yllättäen.

12.10.14 Sunnuntai 39+0

Oli tosiaankin vaikea yö. Eniten varmaan harmitti se, että oma ukkeli joutui lähtemään

kotiin. Vierailuaika osastolla puolisoilla oli 9-21.
Toki jos synnytys käynnistyi yöllä niin se oli asia erikseen.
Jäin isoon ja kolkkoon tarkkailuhuoneeseen yksin.

Pelotti, jännitti ja ahdisti tuleva. Ja kun piti olla yksin..
Vihdoin oli kauan odotettu hetki käsillä!
Enkä tiennyt yhtään mitä odottaa. 

Nukuttua sain unilääkkeen voimin noin 3 h.
Uni ei vaan tullut, koska jännitti. Kävin varmaan miljoona kertaa vessassa
tarkistamassa, että vieläkö lapsivettä tulee.

Kyllä tuli ja sitähän valui pois suuria määriä, lähinnä just niillä vessareissuilla.

Supistuksista ei ollut tietoakaan.

Osaston päivä lähti käyntiin klo 7. Silloin otettiin odottajista tarvittavia verikokeita.

Tulehdusarvoni oli kyseisenä aamuna vain 2. Hyvä uutinen!

Ei kuumetta, verenpaineet hyvät.
Odottaminen jatkui.

Yleensä synnytys käynnistyy vuorokauden kuluessa lapsiveden menosta.

Jos ei niin sitten seuraillaan juurikin noita tulehdusarvoja,

koska vesienmeno lisää tulehdusriskiä.

Makoilin sängyssäni ja laittelin viestejä ystävilleni. Ei auttanut kuin

odottaa, odottaa ja odottaa. Sitten kun
vuorokausi on mennyt vesistä niin päätetään synnytyksen käynnistämisestä.

Iltapäivällä tyhjennettiin maha lääkkeiden avulla, joka sai aikaan kovat alaselkäpoltot.

Siinä ehti jo toivo herätä ihan kunnolla.

Mutta ei. Poltot loppuivat jonkin ajan päästä.

Päivä oli mahdottoman pitkä, mutta vihdoin koitti ilta.
Lääkäri tuli tsekkaamaan paikat, auki oltiin 3cm.

Mutta reunoja ja kanavaa oli vielä jäljellä.

Tämän vuoksi synnytystä ei voitu käynnistää ainakaan oksitosiinilla.

Alapäähän laitettiin 1/4 Cytotec-tabletti. Ja tämän lääkkeen avulla

lyhennettiin kanavaa. Sain kovat supistukset 7 minuutin välein. Yöksi pyysin kunnon

annoksen kipulääkkeitä ja niitä sain. Näiden avulla sain myös

ihanat 8 tunnin yöunet ♥

 Rakas oli osastolla ilta 9 asti, jolloin vierailuaika loppui ja hän

joutui taas kotiin. Toinen yö tarkkailuhuoneessa.

Osasto oli todella hiljainen.
Oli maailman surullisinta jäädä taas yksin.

Olin todella vihainen siitä, että supistukset loppuivat. Tuli itku. En ymmärtänyt lainkaan
sitä, että miksi käynnistystablettia ei laitettu säännöllisesti 4 tunnin välein
niin kuin se kuuluisi laittaa. Sain yhden pienen murusen illalla ja se
ei todellakaan käynnistänyt synnytystä.

Vauvastakin oli kova huoli. Kyllähän hän potki, mutta mietitytti
lapsiveden määrä. Sehän oli jo olematon.

Sitten kun ei ole ikinä ollut tuossa tilanteessa aiemmin niin ei oikein
osannut kyseenalaistaakaan hoitajien toimintaa tässä asiassa.
Ja muutenkin olo oli aika avuton.

13.10.14 Maanantai 39+1

Heräsin jo kuudelta ylös. Kävin suihkussa ja kuivailin hiuksia rauhassa. Ennen

aamupalaa otettiin taas sydänkäyrät. Käyriä otettiin osastolla ainankin 4 kertaa päivässä.

Niissä ei erikoista, ihan normaalit. Vauva liikkui hyvin, mutta lapsivettä

ei yön aikana enää tullut. Se vähän huolestutti edelleen.

Yökkö kätilö huikkasi ovensuulta ennen kotiinlähtöä:

"Hyvää synnytystä siulle tänään!" 

Ai miulle? En jotenkin uskonut, että minä, juuri minä synnytän tänään!

Sinä aamulla tulehdusarvo oli 3.

Lääkäri tuli käymään luonani jo klo 8. Tutkimusten jälkeen tilanne oli sama.

Edellisen illan käynnistys lääkkeestä ei ollut hyötyä.
Niin kuin arvelinkin...

Olo oli niin toivoton ja pettynyt.

Samaa lääkettä saman annoksen sain tutkimuksen yhteydessä.

Ja odottelu jatkuu.

Hinguin oksitosiinitippaa, mutta se olisi ollut lääkärin mielestä edelleen

liian raju minun paikoilleni..

Klo 10 tunsin jo pieniä supistuksia. Mieheni oli aamuvuorossa ja käskin hänen lähteä

tulemaan luokseni. Klo 12 kätilö tutki paikat ja ihme oli tapahtunut.

Kanavaa ei ollut eikä reunoja. Pyysin kuitenkin, että laittaisivat

nyt Cytotecin vielä kerran, koska suppareita ei kovia ollut.
Ja pyytelin myös oksitosiinia.

Kätilö kävi kysymässä asiaa lääkäriltä, mutta hän ei antanut lupaa lääkkeenlaittoon.

Kirosin mielessäni koko sairaalan ja kaikki hoitajat!

Itkukin tuli, taas.

Eihän tästä tule yhtään mitään. Lapsivesien menosta oli jo kohta 2 vuorokautta!
Ja tuntui, että kukaan ei välittänyt tästä asiasta!

En ymmärtänyt että miksi pitää ottaa turhia riskejä tämmöisessä asiassa.
Tietysti hätää ei infektiosta ollut, mutta tilannehan voi muuttua hetkessä.
Ja voihan vauvakin saada infektion tuossa tilanteessa.

Lähdettiin ukkelin kanssa ulos

kävelemään. Kierrettiin sairaala ympäri ja puolessa matkassa

supistukset yhtäkkiä voimistuivat ilman mitään varoittavia merkkejä.
Ne oli tosi kipeitä. Käveltiin loppumatka reippaammin.

Huikkasin heti kätilölle, että supistukset ovat nyt kovia.

Pääsin käyrille. Ehdin maata siinä ihan hetken, jonka jälkeen

jotain napsahti. Tuolla alapäässä. Ihan kuin jokin olisi mennyt poikki.

Ja vauva potkaisi hemmetin kovaa samalla.

Tuo sattui!

Mitään muuta ei käynyt mielessä kuin kalvot! Ne oli varmasti ne,

jotka puhkesivat. Lapsivettä tosin ei 

enää tullut, olihan kaikki mennyt jo jonkin aikaa sitten..

Heti tämän jälkeen supistuksia alkoi satelemaan säännöllisesti ja

todella tiheästi. En tiedä yhtään kuinka tiheästi, en sen kivun

keskellä pystynyt niitä kellottelemaan.

 Ja se kipu.. Se kipu oli jotain käsittämätöntä.

Hälytin kätilön paikalle ja olin aivan paniikissa.

Sain kipulääkettä tabletteina joista ei ollut minkäänlaista hyötyä.

Kätilö ehdotti, että jospa nyt siirryttäisiin äkkiä synnytyssaliin.

Mieheni oli myös paniikissa. Kysyi, että miksi jo nyt synnytyssaliin?

Niin no johan sitä olikin jo odotettu ja sinne siirryttiin klo 14.

Jatkuu..