Joulu on ♥

 

Tässä pieni pala meidän jouluista kotia ja tunnelmia. Ihania tonttukuvia saatiin otettua pojasta, pari kuvaa myös tänne blogin puolelle :)

Me hiljennytään joulun viettoon, tätä hetkeä on odotettu!

♥

 Hyvää Joulua teille kaikille!

♥

 

IVF juttuja

Pyörittelin pitkän aikaa mielessäni erilaisia nimi. Halusin uuden nimen blogilleni. Mitään radikaalia muutosta ei ollut hakusessa. Halusin säilyttää saman
tyylin ja saman ajatuksen. Odotan unelmaani tulee aina olemaan se alkuperäinen nimi blogille.
Sitä en unohda. Niin paljon ajatuksia ja tunteita se sisälsi.
Nyt kun se kauan odotettu unelma on täysin totta, syntyi siitä se uusi nimi.
Tämä perhe on Odotettu unelmani. Ja tämä vauva. 
Tarkkasilmäiset ehkä huomaavat, että nimi oli vielä eilen jokin muu (ei se alkuperäinen). Se sai nyt kuitenkin väistyä ja tämä jää nyt tähän. Samalla uudistin ulkoasua selkeämmäksi.

Synnytyksestä on kulunut nyt reilut 2 kuukautta. Olen niin mahdottoman onnellinen siitä, että me ollaan päästy tähän pisteeseen tässä elämässä. Meidän perheessä on kolme jäsentä.
Synnytyskokemus on takanapäin ja olen ylpeä itsestäni suoriuduttuani sellaisesta
koettelemuksesta. Ei sitä voi kuvitella mitä se oikeasti on
ellei koe sitä itse.

Kätilö varoitteli, että seuraava synnytys voi edetä vielä nopeammin kuin tämä. Hyvä varautua siis tähän ja lähteä heti liikkeelle ettei vauva synny kuutostien varteen
isännän toimiessa kätilönä. Tosin meiltä on lyhyt matka sairaalaan joten jospa tuo säästyisi sellaiselta kokemukselta :D.
Niin mikä toinen vauva ?

Nyt meitä on siis kolme, mutta milloin neljä ?
Soitin tässä hetki sitten Helsinkiin IVF-hoitajalle ja kerroin lyhyesti meidän tilanteen. Meillähän on yksi alkio pakkasessa odottelemassa tulevaa.

Olen onnellinen äiti.
En voisi olla onnellisempi meidän pienestä pojasta. Mutta olen aina halunnut suurperheen. Meidän lapsiluku ei ole yksi jos se vain meistä on kiinni. Tasan kuukauden päästä täytän taas vuosia joten ei tässä olisi aikaa hukattavana. Vaikka nämä ensimmäiset kuukaudet ovat olleet raskaita, en ole säikähtänyt ja perunut näitä vauvasuunnitelmia.

IVF-hoitaja sanoin että seuraavat hoidot voi aloittaa kun vauvan syntymästä on yksi vuosi. Olen 100% varma että siirron suorittanut lääkäri sanoi tähän vuosi sitten että kolme kuukautta vauvan syntymän jälkeen on mahdollista aloittaa hoidot. Tuli pienoisena pettymyksenä tämä hoitajan vastaus. Mutta enpä lähtenyt väittelemään ja inttämään. Mitä siitä olisi hyötynyt. Kai hoitaja tietää miten heillä nuo hommat menevät. Lääkäritkään eivät ole aina kartalla.. Hoitaja ohjeisti soittamaan kesällä uudestaan ja varaamaan suunnittelukäyntiä.

En ehtinyt sanomaan, että meiltä heille on 300 kilometriä joten uskoisin suunnittelukäynnin hoituvan ihan täällä meidän sairaalassa. Toisaalta olo oli pettynyt. Ihan kuin joku on asettanut meille rajan ja sitä rajaa ei ylitetä. Vaikka kuinka haluaisimme. Toisaalta taas huokaisin helpotuksesta. Vielä hetkeen ei tarvitsisi käsitellä niitä hoitoihin liittyviä tunteita. Voidaan rauhassa keskittyä Eelis vauvaan. Äidin huomiota ei tarvitse vielä jakaa yhtään kenenkään kanssa ja niin on hyvä.

Meille on ollut koko ajan selvää se, että pakkasessa olevaa alkiota ei heitetä pois. Eihän sitä koskaan tiedä jos seuraava vauva tuleekin luomusti mutta joka tapauksessa pakkasvauva on myös meidän vauva ja meille tarkoitettu. Onhan se lapsenalku. Pääsihän edellinenkin alkio koittamaan onneaan kohdussa ja hyvin kävi. Alkion luovutus vieraille ihmisille ei tule valitettavasti mieleenikään.
Miettisin varmasti elämäni loppuun asti, että vaeltaako täällä maailmassa jossain meidän oma
pienokainen. Tätä ajatusta monikaan ei ymmärrä ja se on minulle ihan ookoo. Mutta itse koen alkion olevan meidän vauva ja sitä en halua antaa kenellekään.
Toisaalta kiitän onneani, että alkioita on pakkasessa vain yksi. En tiedä mitä tekisin jos niitä olisi
useampi ja osa pitäisi loppujen lopuksi heittää "roskiin". Olishan sekin varmasti raskasta. Mutta se olisi se meidän tapa toimia.
Tieteellekään en halua omaa vauvaani luovuttaa, luen sen jollain tavalla ihmiskokeeksi.
(tiedän kyllä ettei ne siellä labrassa alkioista lapsia kasvattele)
Ja tätäkään en halua.

Jokainen tekee tietysti omat ratkaisunsa elämässään ja tämä asia on jokaisen henkilökohtainen.
Ei ole oikeaa tai väärää tapaa. On vain sellainen tapa valittava, jonka kanssa pystyy elämään.
Nämä ovat omia ajatuksiani ja mielipiteitäni, jotka tulivat puhelun myötä mieleeni pohdittavaksi.
Ja jokaisellahan on oikeus omaan mielipiteeseen eikös?

Odotamme siis innolla seuraavaa siirtoa. Ja tosiaan eihän sitä tiedä jos
ennen seuraavaa talvea meille plussaonnea jo suodaan ilman hoitoja. Viimeisimpien tietojen mukaanhan meillä ei ole missään mitään vikaa.

Vauva 2kk

Kahden kuukauden ikäinen Eelis vauva

Syö äidinmaitoa kovalla antaumuksella. Mamma on antanut poitsulleen korviketta,
(NAN1) kun kova väsymys on

aiheuttanut epävarman olon ja luottamus itseensä hyvänä maidontuottajana

on ollut kateissa. Tätä tapahtuu noin pari kertaa viikossa, varsinkin ennen nukkumaanmenoa.
Silloin on pahin väsy äidillä ja tuntuu ettei maitoa tule pisaraakaa.
Korvikkeen antamisesta oli aluksi hirveän huono omatunto, mutta enää ei tippaakaan!

Eelis osaa syödä myös tuttipullosta hienosti.
Tuttikin on käytössä lähinnä vaunulenkkien aikana.

Nukkuu mamman vieressä. Meillä on perhepeti ollut käytössä kotiutumisesta lähtien.

Kehto sijaitsee nyt olohuoneessa, siinä nukkuu pieniä unia.

Pinnasänky on kiinni meidän sängyssä ja yksi laita irroitettu. Mitään unikoulua

me ei harrasteta vielä pitkiin aikoihin, mutta jos poika hyvällä tuurilla nukahtaisikin

omalle puolelle perhepetikokonaisuutta niin toki siinä saa nukkua.




Mammakin pääsisi joskus isin kainaloon. Yöunille käy klo 20:30

ja herää aamulla viimeistään klo 7. Yön aikana syö 2-3 kertaa ja nukahtaa tissi suuhun ♥
Synnäriltä asti Eelis on jo tiennyt yön ja päivän eron. Tai tässä ei ainakaan ole ollut mitään hankaluuksia missään vaiheessa.
 

Liikkuu ja kehittyy hyvin. Kannattelee päätään jo todella hienosti. Viihtyy

leikkimatolla maksimissaan 20 minuuttia kerralla. Sitten pitää päästä mamman syliin.

Leikkimatolla Eelis varaa kyynärpäilleen jonkin verran,

tätä harjoitellaan nyt kovasti. 

Pituutta on 60,5 cm ja painoa 5,8 kg. Parin viikon aikana kasvaa aina sen kaksi senttiä

Neuvolatäti sanoi, että Eeliksestä tulee pitkä ja hoikka poika. Hyvä niin!
Vaippakoko on vaihtunut juuri kolmoseen. 

Neuvolassa:

" Rintamaitoa ja pienen määrän korviketta saa. Pitää itse huolen syöttöväleistä.
Painoa ja pituutta mukavasti tullut, kasvaa hyvin. Hyvä katsekontakti.
Päätä kääntelee puolelta toiselle. Yöt nukkuu hyvin, iltaisin itkuisempi.
Iho kaunis. "

Tarttuu napakasti sormesta kiinni ja selällään ollessa heiluttelee
kovasti käsiä ja jalkoja. 
Tykkää erityisesti loikoilla mamman tai isin mahan päällä mahallaan.
Siinä nostelee päätään, tähyilee ympärilleen ja puskee jaloillaan itseään ylöspäin.
Sitteristä ei tykkää, ei sitten yhtään.

Pienet suloiset sormet ovat alkaneet menemään suuhun. Kuolaakin ollaan
havaittu joten kutisevatko ne pienet ikenet jo? Ei kai vielä. Eelin on pikku vauva vielä ♥

Luonne on ainakin tulinen ja temperamenttinen. Jos on vähänkin paha mieli niin silloin itketään.
Ja vaikka ei olisikaan enää niin itketään tekoitkua, suloista määkimistä, kiehnäämistä äidin rintaa vasten alahuuli mutrussa ♥

Niin mukavaa pojan mielestä...

Rintaraivarit on pahoja, mutta onneksi niitä ei tule joka ilta. Joka toinen kyllä.

Ensimmäisen kuukauden aikana itkettiin joka ilta huutoitkua mahavaivojen vuoksi.

Ne onneksi loppuivat!

Ensimmäinen hymy irtosi reilun 3 viikon

ikäisenä. Sen jälkeen on hymyilty joka päivä monta kertaa.

Eniten hymyilyttää hoitopöydällä ja keimaillaan neuvolasta saadulle hymynaamalle.

Juttelee myös kovasti.

Sellainen poika meillä on 
♥

 

Synnytyskertomus osa 2

Synnytyssaliin siirryimme siis klo 14 kovien kipujen kera. Samalla tapahtui

kätilöillä vuorojenvaihto. Voisin kehua meidän kätilöä

maasta taivaisiin ja loputtomiin, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan:

hän oli paras! Kyllä muutkin olivat ammattitaitoisia, mutta tää oli meille se oikee tyyppi!

Kävin sängylle pitkälleen ja pääsin heti testaamaan ilokaasua. Jes, vihdoin!

Hetki meni ennen kuin ymmärsin oikean tekniikan ja olihan siitä toki aluksi hyötyä.

Ainakin se rauhoitti mieltä ja vei ajatukset kivusta pois. Ja hönkäyksien jälkeen päässä myöskin vähän pyöri. Oli sen pienen hetken kännifiilis :D

Tipan kautta sain nesteitä suoraan suoneen koko synnytyksen ajan.
Kivut olivat koko ajan pahempia ja pahempia. Jokainen supistus oli pahempi toistaan!
Supistusten välissä kätilö kertoi tapahtuman kulun pääkohdittain ja kävimme läpi ponnistusasentoja.

En oikein ymmärtänyt tilannetta. Pitääkö minun oikeasti kohta valita joku asento.. Eihän!
Katsoin kiikkustuolissa istuvaa, paniikissaolevaa miestäni ja ajattelin,
että ollaanko me tosiaan päästy tänne asti..
Olin vannonut kotona miehelleni etten todellakaan synnytä puoli-istuvassa asennossa, mutta kuinkas sitten kävikään. Se asento oli loppujen lopuksi paras ja tuntui luonnolliselta.

Jossain vaiheessa kipu oli niin kova, että aloin itkemään. Jokaisen supistuksen aikana
ääntelehdin jo melko kovaan ääneen ja vaivuin sinne synnyttäjän
omaan maailmaan. Ilokaasusta ei ollut enää mitään hyötyä.
Ja muutenkin itkun vuoksi nenä meni tukkoon niin koitappa
maski naamalla saada henkeä. Sain lisähappea toisella maskilla mikä helpotti hiukan
sitä paniikinomaista tunnetta.

En pysty ymmärtämään miten synnyttäjät voivat olla suihkussa lievittämässä kipuja esim. kuuden sentin kohdalla! Itse tein kuolemaa siinä vaiheessa ja makasin tiukasti sängyssä.
 Jos joku olisi ehdottanut sängystä poistumista niin olisin varmasti potkaissut.
Näiden kipujen keskellä vauvan sydänäänet katosivat hetkellisesti. Lääkäri kävi tarkastamassa tilanteen ja samalla sain epiduraalin.
Laskun syytä ei tiedetty, mutta vauva voi hyvin.
Muistan kuinka lääkäri hiljaisella äänellä kysyi kätilöltä: "Miksi hän itkee?"
Lisäksi kasvoilta paistoi ilme -eiks tuo oo vähä liioittelua..
No mitäpä luulet!

Pudendaalipuudutusta en saanut vaikka sen nimenomaan olisin halunnut. Ennen synnytystä olin kertonut kätilöille, että pelkään nimenomaan ponnistusvaihetta ja siitä aiheutuvaa kipua.
Kyllä oikeesti sapetti..
Jäi kyllä hiukan epäilevä fiilis siitä, että miksi puudutusta ei muka ehditty laittaa.

Kuulemma vain harva osasi sen edes pistää, joten liekkö vuorossa edes ollut sellaista kätilöä ?

Mielestäni siinä olisi ollut aikaa se hetki. Jos olisin huutanut kuin hysteerinen niin olisinko sitten saanut sen mitä halusinkin? No ensi kerralla osaan vaatia
ja pitää puoleni.

Kahdessa ja puolessa tunnissa avauduin siihen kymmeneen senttiin.
Siitä se itku johtui.

Supistus 127..

Epiduraalin jälkeen supistukset hävisivät vaikka niitä piirtyikin käyrälle. 

Sain huilata hetken ja kerätä itseni kasaan noin henkisesti.

Laitin tilannetiedot siskolleni; nyt se on menoa.

Oksitosiinilla pistettiin homma taas pyörimään.

 Että ei siinä kovinkaan kauaa saanut huilata.

Supistuksia en saanut takaisin enää vaan kovan ponnistamisen tarpeen.

Yritinkin kuvailla tätä fiilistä kätilölle.

Kätilön ilme kertoi sen, että "ei kai se vauva vielä synny".

Näin jälkeenpäin ajateltuna epiduraali tuli todellakin liian myöhään.

Olikohan siitä loppujen lopuksi paljonkaan edes hyötyä ?

Sehän helpotti oloani vain hetkeksi ja seuraavaksi oltiin jo ponnistamassa.

Kysyin kätilöltä, että kumpi kipu on pahempaa:

ne äskeiset ryminällä tulleet, paikat repineet auki -supistuskivut

vai tämä tuleva ponnistuskipu.

Hän oli sitä mieltä, että eka vaihe oli pahempi.

Ja minä niin uskoin tähän. Eihän se totta ollut. Ponnistusvaihe kesti minulla hullut 50 minuuttia!

Muistan huutaneeni kuin mielipuoli.

Vauva tuli aina vähän eteenpäin ja ponnistuksen jälkeen luisui taaksepäin.

Ees taas, ees taas...

Puolen tunnin ponnitamisen jälkeen olin jo poikki. Voivottelin ääneen ennen ponnistusta:

"Ei ei ei nyt taas tuleee"

Loppuhuipennukseksi vauva jäi jumiin siihen suulle...

Silloin huusin jo että vetäkää se pois nyt sieltä!

Taisi päästä myös pari kirosanaa.

Kipu oli sanoinkuvaamatonta.

Sain kuin sainkin päkerrettyä vauvan maailmaan klo 17:25.

Sieltä se suloisuus syntyi käsi poskella.

Ja niin kuin elokuvissa onnen kyyneleet virtasivat vuolaasti.

Poikavauva parkaisi kovaan ääneen ja sydämeni pakahtui.

Hän on vihdoin täällä.

Hän jota odotimme monen monta vuotta. Tämä oli vihdoin totta.

Ainutlaatuinen hetki elämässä.

Alakerta selvisi suht vaurioitta, 3 ommelta ja that's it. Synnytyksen jälkeen minulle nousi lähes 40 asteen kuume. Ainakin miun kropalle synnytys oli äärettömän raskas kokemus.

Toisin sanoen kyllä niistä käynnistystabuista oli hyötyä, mutta ne kaksi laitettiin ihan hölmöihin kellonaikoihin.
Ensimmäinen Cytotec laitettiin yötä vasten sillä ajatuksella, että yöllä synnytetään.

Näin ajattelisin itse.

Kun mitään ei tapahtunut niin miksi käynnistystä ei jatkettu vasta kun aamulla? Samalla otettiin infektioriski ihan turhaan. Mitään ei onneksi tapahtunut, mutta mitä jos olisikin..

Mitä jos. Niin!

Tästä asiasta jäi paha maku suuhun.

Kätilöömme olemme kyllä erittäin tyytyväisiä. Olisi pitänyt kysyä häneltä tuota asiaa,

mutta se vähän jäi ja unohtui. Pää oli aika pyörällä tuon kokemuksen
jälkeen kuiteskin.

Synnytyssalista siirryimme myöhemmin vuodeosastolle. Isi joutui lähtemään kotiin kun
kello löi yhdeksän. Hyvästelimme kätilön ja olin ihan
kyyneleet silmissä. En pystynyt sanomaan hänelle muuta
kuin parempaa kätilöä emme olisi voineet toivoa. Kiitos.

Synnytyksessä Eeliksen vasen solisluu murtui ja napanuora oli kiepsahtanut pari kertaa kaulan ympäri ja muutenkin kehon ympäri. Käsi poskella tuli tähän maailmaan.
Toisena päivänä bilirubiiniarvot
nousivat kattoon. Poika joutui eroon äidistään.

Jatketaan tarinointia myöhemmin siitä mitä osastolla sitten tapahtui.

Synnytyskertomus osa 1

11.10.14 Lauantai 38+6

Lapsivedet menivät. Lyhyen postin tapahtumasta voit lukea TÄÄLTÄ.

Muistan kuinka takana oli taas kerran levoton ja huonosti nukuttu yö..
Näitä öitä oli ollut noin viikon verran.

Päivä meni väsyneissä tunnelmissa, mutta siitä huolimatta jaksoin siivoilla kotona

ja touhuilla kaikenlaista pientä. Vielä kun oli aikaa sellaiseen..

Päiväunien aikaan en saanut unen päästä kiinni.

Sisällä oleminen alkoi ahdistamaan hirveästi joten painelin

kiukuspäissäni SILLE lenkille koirien kanssa. Ja sitten alkoi tapahtua.

Oliko ennakoivia tuntemuksia vesienmenoon liittyen ?
Unettomuutta, ahdistusta, alaselän jomotusta. Ei supistuksia.
Eikä mitään tuntemuksia mahan aluella..
Eli ei varmaankaan. Ne meni ihan yllättäen.

12.10.14 Sunnuntai 39+0

Oli tosiaankin vaikea yö. Eniten varmaan harmitti se, että oma ukkeli joutui lähtemään

kotiin. Vierailuaika osastolla puolisoilla oli 9-21.
Toki jos synnytys käynnistyi yöllä niin se oli asia erikseen.
Jäin isoon ja kolkkoon tarkkailuhuoneeseen yksin.

Pelotti, jännitti ja ahdisti tuleva. Ja kun piti olla yksin..
Vihdoin oli kauan odotettu hetki käsillä!
Enkä tiennyt yhtään mitä odottaa. 

Nukuttua sain unilääkkeen voimin noin 3 h.
Uni ei vaan tullut, koska jännitti. Kävin varmaan miljoona kertaa vessassa
tarkistamassa, että vieläkö lapsivettä tulee.

Kyllä tuli ja sitähän valui pois suuria määriä, lähinnä just niillä vessareissuilla.

Supistuksista ei ollut tietoakaan.

Osaston päivä lähti käyntiin klo 7. Silloin otettiin odottajista tarvittavia verikokeita.

Tulehdusarvoni oli kyseisenä aamuna vain 2. Hyvä uutinen!

Ei kuumetta, verenpaineet hyvät.
Odottaminen jatkui.

Yleensä synnytys käynnistyy vuorokauden kuluessa lapsiveden menosta.

Jos ei niin sitten seuraillaan juurikin noita tulehdusarvoja,

koska vesienmeno lisää tulehdusriskiä.

Makoilin sängyssäni ja laittelin viestejä ystävilleni. Ei auttanut kuin

odottaa, odottaa ja odottaa. Sitten kun
vuorokausi on mennyt vesistä niin päätetään synnytyksen käynnistämisestä.

Iltapäivällä tyhjennettiin maha lääkkeiden avulla, joka sai aikaan kovat alaselkäpoltot.

Siinä ehti jo toivo herätä ihan kunnolla.

Mutta ei. Poltot loppuivat jonkin ajan päästä.

Päivä oli mahdottoman pitkä, mutta vihdoin koitti ilta.
Lääkäri tuli tsekkaamaan paikat, auki oltiin 3cm.

Mutta reunoja ja kanavaa oli vielä jäljellä.

Tämän vuoksi synnytystä ei voitu käynnistää ainakaan oksitosiinilla.

Alapäähän laitettiin 1/4 Cytotec-tabletti. Ja tämän lääkkeen avulla

lyhennettiin kanavaa. Sain kovat supistukset 7 minuutin välein. Yöksi pyysin kunnon

annoksen kipulääkkeitä ja niitä sain. Näiden avulla sain myös

ihanat 8 tunnin yöunet ♥

 Rakas oli osastolla ilta 9 asti, jolloin vierailuaika loppui ja hän

joutui taas kotiin. Toinen yö tarkkailuhuoneessa.

Osasto oli todella hiljainen.
Oli maailman surullisinta jäädä taas yksin.

Olin todella vihainen siitä, että supistukset loppuivat. Tuli itku. En ymmärtänyt lainkaan
sitä, että miksi käynnistystablettia ei laitettu säännöllisesti 4 tunnin välein
niin kuin se kuuluisi laittaa. Sain yhden pienen murusen illalla ja se
ei todellakaan käynnistänyt synnytystä.

Vauvastakin oli kova huoli. Kyllähän hän potki, mutta mietitytti
lapsiveden määrä. Sehän oli jo olematon.

Sitten kun ei ole ikinä ollut tuossa tilanteessa aiemmin niin ei oikein
osannut kyseenalaistaakaan hoitajien toimintaa tässä asiassa.
Ja muutenkin olo oli aika avuton.

13.10.14 Maanantai 39+1

Heräsin jo kuudelta ylös. Kävin suihkussa ja kuivailin hiuksia rauhassa. Ennen

aamupalaa otettiin taas sydänkäyrät. Käyriä otettiin osastolla ainankin 4 kertaa päivässä.

Niissä ei erikoista, ihan normaalit. Vauva liikkui hyvin, mutta lapsivettä

ei yön aikana enää tullut. Se vähän huolestutti edelleen.

Yökkö kätilö huikkasi ovensuulta ennen kotiinlähtöä:

"Hyvää synnytystä siulle tänään!" 

Ai miulle? En jotenkin uskonut, että minä, juuri minä synnytän tänään!

Sinä aamulla tulehdusarvo oli 3.

Lääkäri tuli käymään luonani jo klo 8. Tutkimusten jälkeen tilanne oli sama.

Edellisen illan käynnistys lääkkeestä ei ollut hyötyä.
Niin kuin arvelinkin...

Olo oli niin toivoton ja pettynyt.

Samaa lääkettä saman annoksen sain tutkimuksen yhteydessä.

Ja odottelu jatkuu.

Hinguin oksitosiinitippaa, mutta se olisi ollut lääkärin mielestä edelleen

liian raju minun paikoilleni..

Klo 10 tunsin jo pieniä supistuksia. Mieheni oli aamuvuorossa ja käskin hänen lähteä

tulemaan luokseni. Klo 12 kätilö tutki paikat ja ihme oli tapahtunut.

Kanavaa ei ollut eikä reunoja. Pyysin kuitenkin, että laittaisivat

nyt Cytotecin vielä kerran, koska suppareita ei kovia ollut.
Ja pyytelin myös oksitosiinia.

Kätilö kävi kysymässä asiaa lääkäriltä, mutta hän ei antanut lupaa lääkkeenlaittoon.

Kirosin mielessäni koko sairaalan ja kaikki hoitajat!

Itkukin tuli, taas.

Eihän tästä tule yhtään mitään. Lapsivesien menosta oli jo kohta 2 vuorokautta!
Ja tuntui, että kukaan ei välittänyt tästä asiasta!

En ymmärtänyt että miksi pitää ottaa turhia riskejä tämmöisessä asiassa.
Tietysti hätää ei infektiosta ollut, mutta tilannehan voi muuttua hetkessä.
Ja voihan vauvakin saada infektion tuossa tilanteessa.

Lähdettiin ukkelin kanssa ulos

kävelemään. Kierrettiin sairaala ympäri ja puolessa matkassa

supistukset yhtäkkiä voimistuivat ilman mitään varoittavia merkkejä.
Ne oli tosi kipeitä. Käveltiin loppumatka reippaammin.

Huikkasin heti kätilölle, että supistukset ovat nyt kovia.

Pääsin käyrille. Ehdin maata siinä ihan hetken, jonka jälkeen

jotain napsahti. Tuolla alapäässä. Ihan kuin jokin olisi mennyt poikki.

Ja vauva potkaisi hemmetin kovaa samalla.

Tuo sattui!

Mitään muuta ei käynyt mielessä kuin kalvot! Ne oli varmasti ne,

jotka puhkesivat. Lapsivettä tosin ei 

enää tullut, olihan kaikki mennyt jo jonkin aikaa sitten..

Heti tämän jälkeen supistuksia alkoi satelemaan säännöllisesti ja

todella tiheästi. En tiedä yhtään kuinka tiheästi, en sen kivun

keskellä pystynyt niitä kellottelemaan.

 Ja se kipu.. Se kipu oli jotain käsittämätöntä.

Hälytin kätilön paikalle ja olin aivan paniikissa.

Sain kipulääkettä tabletteina joista ei ollut minkäänlaista hyötyä.

Kätilö ehdotti, että jospa nyt siirryttäisiin äkkiä synnytyssaliin.

Mieheni oli myös paniikissa. Kysyi, että miksi jo nyt synnytyssaliin?

Niin no johan sitä olikin jo odotettu ja sinne siirryttiin klo 14.

Jatkuu..

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Oikein hyvää Itsenäisyyspäivää!

Meillä hiukan lisää jouluisia tunnelmia täällä. Aikas ihanaa ♥

Päivällä kävimme isoisomummon syntymäpäivillä ja muuten ollaan

oltu tässä kotosalla.

Porkkanalaatikko kypsyy uunissa, muut herkut odottelevat valmiina keittiössä.

Ilta meneekin sohvan nurkassa kolmistaan Linnan juhlia katsellen, ihan parasta ♥ 

Ristiäislahjat

Eelis sai todella upeita ristiäislahjoja!

Kummisedältä Baby's first photo -valokuvakehys ja viereen saa painattua
vauvan käden jäljen.

Sylikummilta kaunis kummilusikka + lahjakortti kaiverrukseen.

Miehen vanhemmilta + kaikilta sisaruksilta setti: kastetodistuksen säilytysputkilo,
ensihammas & -ensikiharapurnukat. Putkiloon sujautin myös syntymätodistuksen.

Isoisovanhemmilta huikeen hieno body. Isännän mielestä ainut, oikee ja se kaikkein paras joukkue ;)

Toiselta kummitädiltä todella suloinen nalle&jalkapallo säästölipas.
Ja kolmannelta kummitädiltä hieno valokuva-albumi, joka tuossa taustalla
näkyykin. Tuossa tuo pikkuauto on myöskin säästölipas. Kummisedältä joululahja
etukäteen, joka tuli jo vahingossa avattua :P

Ollaan kyllä enemmän kuin kiitollisia näistä lahjoista!
Eelis sai myös säästöön rahaa omilta vanhemmiltani. Ihanat mummo ja pappa ♥

Sellaisia lahjoja täällä.

Millaisia ristiäislahjoja teidän vauvat ovat saaneet ? 
Tai mitä toivotte / olisitte toivoneet ? 

Jouluisiin tunnelmiin

Nyt kun ristiäiset on vietetty voidaan me siirtyä jouluisiin tunnelmiin, vähän kerrallaan.
Tänään vietellään 1. adventtia rauhallisissa tunnelmissa.
Ollaan oltu kolmistaan kotosalla ja saatiin
vessaremontti lähes valmiiksi.
Eli siis minä ja Eelis ollaan saatu ottaa rennosti, isi on joutunut hommiin.
Mutta ei se verottanut kuin kaksi tuntia sunnuntai päivästä.

Tekis mieli lisäillä koko ajan punaista väriä tänne kotiin. Ei nimittäin tunnu
yhtään siltä, että vajaan kuukauden päästä on jouluaatto.
Onneksi täällä on hiukan lunta!

Eelis rakas ♥

Kehto on kyllä niin paras kaikkine pyörineen sekä keinumismekanismeineen.
Suosittelen jokaiselle!
Ja sopiihan tuo sisustukseenkin ;)

Pieni peikkopoikamme nukkuu tuossa hyvin hyvin pieniä unia päiväsaikaan. On
kätevää pitää sänkyä olohuoneessa. Siitä hän kuulee kodin ääniä.
Ja me ei olla ihan hissun kissun täällä.
Makuuhuoneessa olisi liian hiljaista.
Muuten kelpaakin sitten vain äidin syli ♥ Yöunet nukutaan äidin ja isin välissä.
Ja se kelpaa, ainakin toistaiseksi :)

P.s.
Blogin nimi on muutettu, tämän merkitystä avaan myöhemmin!