Viime aikoina olen miettinyt, että entä jos meidät on tarkoitettu
elämään kahdestaan. Rakastamme toisiamme valtavasti ja meillä
on niin kivaa kahdestaan. Mieheni on koko elämäni.
Nautimme elämästä ja toisistamme. Niin...
Nautimme niin paljon kuin suinkin tässä tilanteessa voimme ja
pystymme. Olemme tottuneet tähän tilanteeseen.
En näe itseäni enää niin selvästi vielä joskus äitinä.
Äitinä, joka hoitaa ja imettää vauvaansa. Synnyttää ja kasvattaa.
Äitinä, joka leikkii lastensa kanssa olohuoneen lattialla.
Miten minä sovin muka tuohon kuvaan..
Helpommin näen itseni mieheni kanssa, kahden vielä vuosienkin päästä.
Tämä on pelottavaa ja ahdistavaa. Mietinkin eräs ilta, että miksi on alkanut
iltaisin ahdistamaan. Iltaisin, kun istun kotisohvalla katsoen telkkaria.
Ehkä se on vaan tämä lapsettomuus, olenko siirtynyt johonkin
"seuraavalle tasolle" tässä asiassa tai jotain?
Juttelinkin äskettäin ystäväni K:n kanssa tunteistani.
En ole pitkään aikaan puhunut kenenkään ystäväni kanssa niistä.
Eikä kyllä kukaan ystävistäni ole kysynyt voinnistani,
ottanut asiaa puheeksi tai yrittänyt piristää minua käymällä täällä
meidän luona tai jollain muulla tavalla.
Kai se kuuluu ystävän tehtäviin?
K sanoi hyvin, kun yritin kuvailla miltä minusta tuntuu:
"Sie oot niin tottunut suruun, ettet enää
edes huomaa sitä. Se kulkee siun kanssa joka ikinen päivä."
Surun tunne on jatkuva olotila minulla ja on erittäin hyvä,
etten tiedosta tätä asiaa enää niin usein kuin aiemmin. Se on osa
minua. Ja suru ei ikinä lopu. Olen myös huomannut, että olen ehkä ihan vähän
alkanut eristäytymään ystävistäni. Tosin vika ei ole vain minussa.
Olen ollut aina hyvä ystävä!! Mutta missä nyt muut ovat, kun tarvitsen
heitä kipeämmin kuin ikinä.
Olen kyllä nyt nähnyt K:ta ja lupasin itselleni, että aion jatkossakin
nähdä, enkä jumitu kotiin.
Niin paljon ajatuksia on päässä pyörinyt edellisen kuukauden
aikana. Mistä lie johtuu? Siitäkö, että IVF-hoito lähenee. Vai siitä,
että enää ajatuksia ei jaksa pitää sisällä. Oma mieli on niin
täynnä kaikkea tätä, joten oliko nyt pakko alkaa käsittelemään
asioita kunnolla ja alkaa kirjoittelemaan tänne. Näinkö tästä
selviytyy?
Mistä nämä ajatukset ja tunteet yhtäkkiä tulivat?
Mutta kyllä tää kaikki suru ja epätoivo voi vaan olla
se lapsettomuudesta kärsivän ihmisen selviytymiskeino.
Vaikka sitä ei ihan ensimmäiseksi tule ajatelleeksi.
"Alusta asti opetellaan uskomaan,
elämä vie mukanaan.
Luottamusta antavat,
miten omat siivet kantavat.
Mutta en saanut varoitusta,
miten välttää elämän kadotusta.
Elämä minut hukkasi,
uskon, toivon, nurkkaan viskasi.
Antaa minun aina kuvitella,
jotta saa taas naureskella.
Hämäsi ja salasi,
muutti minun juoneni.
Vei minulta lähimmän,
murskaa minun sisimmän.
Ei löydy uutta suuntaakaan,
en pysty haaveitani muuttamaan.
Eivät siipeni kauan jaksa kantaa,
jos elämä suurinta lahjaa milloinkaan aio antaa."
