Kävimme parisen viikkoa sitten HYKS:ssä IVF-hoidon ensikäynnillä. Puoli vuotta
sitten meistä kirjoitettiin lähete, puoli vuotta tätä odotettiin.
Meiltä kestää ajaa Helsinkiin kolme tuntia yhteen suuntaan. Matkaan piti lähteä jo
varhain aamulla. Molemmat oli aamulla ihan paniikissa ja tiuskittiin
vain toisillemme.
"No onko kaikki mukana, miks et voinu laittaa niitä
eilen valmiiksi, voitko pikkusen nopeemmin toimia, nonii
hyvä nyt ollaan sit myöhässä."
Mieheni kävi antamassa näytteensä ja minä odottelin odotustilassa tai
mikä lie aula olikaan. Kätilö kutsui meidät lääkärin huoneeseen.
Naislääkäri oli asiansa osaava, erittäin mukava, kertoi selkeästi
IVF-hoidon vaiheet ja otti meidät huomioon. Muistutin häntä siitä, että minulle
tehty inseminaatio epäonnistui. Ja IVF:ssä alkio kun viedään katetrilla
kohtuun niin siinähän on sama tekniikka kuin inseminaatiossa. Epäonnistui
siksi, koska kohtuni on kallistunut eteenpäin. Ja katetria on vaikea saada mutkan
läpi kuljetettua. No lääkäri sitten sanoi, että käypä tuohon tutkimuspöydälle
niin katsotaan. Kätilö ojensi tälle inseminaatio
katetrin ja sujautti sen ongelmitta sinne mihin pitikin. Kyllä se kipeää teki,
mutta hän onnistui! Sinä hetkenä heräsi ajatus, että jos inseminaatio olisi
onnistunut teknillisesti vajaa vuosi sitten, olisinko minä juuri synnyttänyt
suurimman unelmamme? Laitoin äkkiä tämän ajatuksen mielessäni
laatikkoon ja piilotin laatikon. Nyt tiedämme, että kun alkio siirretään, niin
siirto ainakin tulee onnistumaan. Päätyy oikeaan paikkaan. Tämä on hyvä!
Soitan joulukuussa poliklinikalle,
silloin kun menkat alkaa. Tämä ajoittuu
laskujeni mukaan juuri joulukuun puoleen
väliin. Sitten lääkäri tekee suunnitelman
ja aikataulun hoidolle. Milloin aloitan
lääkitykseni, milloin on punktio,
milloin alkion siirto. Käynnistä jäi
niin hyvä mieli! Toisaalta sekava.
En muista muun muassa lääkkeiden nimiä,
joita alan sitten käyttämään.
Poistuimme lääkärin huoneesta, kävelimme
klinikan pitkää käytävää.
Ainahan meillä ollut on rakkautta, mutta nyt
mukana oli myös toivoa. Uskoa.
Ehkä pian on meidän vuoro.
Automatkalla mietimme,
että kyllä tämä tästä alkaa nyt kulkemaan.
Muistetaan vaan soittaa poliklinikalle sitten joulukuussa.
Ja toimitaan ohjeiden mukaan. Päivä oli pitkä ja raskas.
Kun illalla pääsimme kotiin, sytytin olohuoneeseen kynttilöitä ja
käperyttiin sohvalle viltin alle.
Kun olen mieheni kainalossa, kaikki on hyvin.
Suru unohtuu. Mietin usein, kuka näistä asioista päättää.
