Kenelle Kiintymysvanhemmuus on tuttu juttu?
Toteutetaanko teillä kotona tätä kasvatustyyliä?
Miten se näkyy teillä arjessa?
Kiintymysvanhemmuudesta kiinnostuin heti Eeliksen syntymän jälkeen.
Ensimmäisen lapsen kohdalla sitä miettii, miten minä kasvatan lapseni?
Käytänkö samoja menetelmiä kuin lapsuudenkodissani käytettiin vai teenkö asiat kenties täysin päinvastaisesti?
Kasvatus ja -vauvanhoitofilosofia attachment parenting eli kiintymysvanhemmuus tarkoittaa vauvan ja vanhemman kiintymyssuhteen vahvistamista.
Kiintymysvanhemmuudessa vauvan ajatuksia ja tunteita kunnioitetaan, hänen tarpeisiin vastataan ja pyritään ymmärtämään vauvaa kokonaisvaltaisesti. Kiintymysvanhemmuudessa vauvojen uskotaan olevan sosiaalisia ja hyväntahtoisia sisäsyntyisesti. Vanhempien tulee pyrkiä vastaamaan vauvan välttämättömiin ja tärkeisiin tarpeisiin. Vanhemman tehtävä on ohjata ja ymmärtää, olla aito, lempeä ja kaikki tunteet hyväksyvä. Näin vauva kokee olevansa arvokas, saa kasvuaan ja kehitystään edistävää apua, kokee maailman turvallisena ja luotettavana paikkana.
Kiintymystä kasvattavat kaiken kaikkiaan positiiviset tunteet, rakkaus, kosketus ja läheisyys. Kiintymysvanhemmuudessa tavoitellaan lämmintä ja
kunnioittavaa vuorovaikutussuhdetta.
Myös vanhemman lapsen kanssa kiintymysvanhemmuus toimii samoilla periaatteilla: lapsen käytökseen pyritään löytämään syy ja hänen tarpeita pyritään ymmärtämään. Kuunnellaan, keskustellaan ja neuvotellaan. Ei kiristetä, uhkailla tai lahjota.
Ärsyttää suunnattomasti vanhemmat jotka ajattelevat lapsen käyttävän vanhempiaan hyväksi, lapsi "vetää oikeista naruista", lapsi pompottaa tai pomottaa, manipuloi tai juoksuttaa. Lapsi teki jotain tahallaan.. Kiintymystä murentavat katkeruus, viha, halveksunta, inho, turhautuminen ja ennen kaikkea välinpitämättömyys.
Lapsi ei yritä vahingoittaa ketään. Hän ilmaisee tarpeensa suoraan ja rakastaa vanhempiaan yli kaiken. Kiintymysvanhemmuudessa ajatellaan vauvan pyrkivän pysymään hengissä. Vauvan hätään tulee aina reagoida. En usko, että vauvat itkevät turhaan. Ja näinhän se on. Monissa keskusteluissa on käynyt ilmi, että moni kyllä ajattelee valitettavasti näin. En voi käsittää sitä, miten vanhemmat eivät ota itkevää lasta syliin. Miun mielestä todella julmaa ja kylmää toimintaa. Mutta minkä sille voi, maailma on pullollaan empatiakyvyttömiä ihmisiä. Itku on tärkeä viesti ja siihen on syy.
Mistään vapaasta kasvatuksesta ei ole kyse. Kiintymysvanhemmuus ei ole kaiken sallivaa. Lapsi tarvitsee ohjausta. Jos rajoja ei aseteta voi tämä aiheuttaa lapsessa turvattomuuden tunnetta joka taas on haitallista.
Miten meillä kiintymysvanhemmuus näkyy arjessa?
Tässä keinoja / työkaluja hyvän kiintymyssuhteen luomiseksi / ylläpitämiseksi, joita juuri meidän perheessä käytetään.
Nukutaan perhepedissä
Kantoreppu on päivittäisessä käytössä eli kantaminen ja ihokontakti
Sormiruokailua lapsentahtisesti, yhteiset ruokailuhetket
Sanoittaminen
Pitkä imetys
Ylipäätään lapsentahtisuus
Muita työkaluja ovat myös muun muassa kestovaippailu ja vauvan vessahätä viesteihin vastaaminen. Meillä pottailu tulee heti sitten kuvioihin kun poika oppii kävelemään. Koen sen helpommaksi meille niin. Ja kestoiluun ei itselläni voimat yksinkertaisesti riittäneet.
Meillä on vastattu Eeliksen tarpeisiin jo pienimmästäkin vihjeestä.
Ihanin kommentti jonka kuulin tässä taannoin oli isäni suusta:
" Pojasta näkyy kilometrien päähän, että häntä hoidetaan hyvin ❤"
Tietenkään en sano, että tää on ainut oikea tapa toimia vauvan kanssa, mutta lämpimästi suosittelen koska hyväksi olen kokenut. Jos kiinnostuit kiintymysvanhemmuudesta, suosittelen liittymään Facebookissa Kiintymysvanhemmuusperheet ryhmään. Sieltä löytyy lisää linkkejä aiheeseen liittyen.
Toteutetaanko teillä kotona tätä kasvatustyyliä?
Miten se näkyy teillä arjessa?
Kiintymysvanhemmuudesta kiinnostuin heti Eeliksen syntymän jälkeen.
Ensimmäisen lapsen kohdalla sitä miettii, miten minä kasvatan lapseni?
Käytänkö samoja menetelmiä kuin lapsuudenkodissani käytettiin vai teenkö asiat kenties täysin päinvastaisesti?
Kasvatus ja -vauvanhoitofilosofia attachment parenting eli kiintymysvanhemmuus tarkoittaa vauvan ja vanhemman kiintymyssuhteen vahvistamista.
Kiintymysvanhemmuudessa vauvan ajatuksia ja tunteita kunnioitetaan, hänen tarpeisiin vastataan ja pyritään ymmärtämään vauvaa kokonaisvaltaisesti. Kiintymysvanhemmuudessa vauvojen uskotaan olevan sosiaalisia ja hyväntahtoisia sisäsyntyisesti. Vanhempien tulee pyrkiä vastaamaan vauvan välttämättömiin ja tärkeisiin tarpeisiin. Vanhemman tehtävä on ohjata ja ymmärtää, olla aito, lempeä ja kaikki tunteet hyväksyvä. Näin vauva kokee olevansa arvokas, saa kasvuaan ja kehitystään edistävää apua, kokee maailman turvallisena ja luotettavana paikkana.
Kiintymystä kasvattavat kaiken kaikkiaan positiiviset tunteet, rakkaus, kosketus ja läheisyys. Kiintymysvanhemmuudessa tavoitellaan lämmintä ja
kunnioittavaa vuorovaikutussuhdetta.
Myös vanhemman lapsen kanssa kiintymysvanhemmuus toimii samoilla periaatteilla: lapsen käytökseen pyritään löytämään syy ja hänen tarpeita pyritään ymmärtämään. Kuunnellaan, keskustellaan ja neuvotellaan. Ei kiristetä, uhkailla tai lahjota.
Ärsyttää suunnattomasti vanhemmat jotka ajattelevat lapsen käyttävän vanhempiaan hyväksi, lapsi "vetää oikeista naruista", lapsi pompottaa tai pomottaa, manipuloi tai juoksuttaa. Lapsi teki jotain tahallaan.. Kiintymystä murentavat katkeruus, viha, halveksunta, inho, turhautuminen ja ennen kaikkea välinpitämättömyys.
Lapsi ei yritä vahingoittaa ketään. Hän ilmaisee tarpeensa suoraan ja rakastaa vanhempiaan yli kaiken. Kiintymysvanhemmuudessa ajatellaan vauvan pyrkivän pysymään hengissä. Vauvan hätään tulee aina reagoida. En usko, että vauvat itkevät turhaan. Ja näinhän se on. Monissa keskusteluissa on käynyt ilmi, että moni kyllä ajattelee valitettavasti näin. En voi käsittää sitä, miten vanhemmat eivät ota itkevää lasta syliin. Miun mielestä todella julmaa ja kylmää toimintaa. Mutta minkä sille voi, maailma on pullollaan empatiakyvyttömiä ihmisiä. Itku on tärkeä viesti ja siihen on syy.
Mistään vapaasta kasvatuksesta ei ole kyse. Kiintymysvanhemmuus ei ole kaiken sallivaa. Lapsi tarvitsee ohjausta. Jos rajoja ei aseteta voi tämä aiheuttaa lapsessa turvattomuuden tunnetta joka taas on haitallista.
Miten meillä kiintymysvanhemmuus näkyy arjessa?
Tässä keinoja / työkaluja hyvän kiintymyssuhteen luomiseksi / ylläpitämiseksi, joita juuri meidän perheessä käytetään.
Nukutaan perhepedissä
Kantoreppu on päivittäisessä käytössä eli kantaminen ja ihokontakti
Sormiruokailua lapsentahtisesti, yhteiset ruokailuhetket
Sanoittaminen
Pitkä imetys
Ylipäätään lapsentahtisuus
Muita työkaluja ovat myös muun muassa kestovaippailu ja vauvan vessahätä viesteihin vastaaminen. Meillä pottailu tulee heti sitten kuvioihin kun poika oppii kävelemään. Koen sen helpommaksi meille niin. Ja kestoiluun ei itselläni voimat yksinkertaisesti riittäneet.
Meillä on vastattu Eeliksen tarpeisiin jo pienimmästäkin vihjeestä.
Ihanin kommentti jonka kuulin tässä taannoin oli isäni suusta:
" Pojasta näkyy kilometrien päähän, että häntä hoidetaan hyvin ❤"
Tietenkään en sano, että tää on ainut oikea tapa toimia vauvan kanssa, mutta lämpimästi suosittelen koska hyväksi olen kokenut. Jos kiinnostuit kiintymysvanhemmuudesta, suosittelen liittymään Facebookissa Kiintymysvanhemmuusperheet ryhmään. Sieltä löytyy lisää linkkejä aiheeseen liittyen.
Meillä on lapsen kanssa erinomainen kiintymyssuhde, vaikken joka hetki ota häntä syliin itkiessä. Halailemme ja sylittelemme. Lapsi selviää itse välillä tilanteista, joissa itkee. Enkä koe sen takia olevani huono äiti tai lapsestani kasvavan empatiakyvytön hirviö.
VastaaPoistaLapsi itkee välillä kun häntä kielletään, miksi silloin pitäisi lohduttaa, jos lapsi tekee jotain väärin? Silloin selitän kyllä rauhallisesti miksi jotain asiaa ei saa tehdä jne. Enkä siitäkään koe olevani huono äiti. Kaikki ei voi 24/7 pyöriä lapsen ympärillä ja se on kasvulle hyväkin asia. Näin olen lukenut lastenpsykiatri Jari Sinkkosen sanoneen. Ja se kyllä pitää paikkansa.
Jokainen kasvattaa lapsensa omalla tavallaan ja jokainen lapsi on erilainen.
Oon samaa mieltä Niinan kanssa ja toimin samalla tavalla. Ihan aina ei itkevää tarvitse mun mielestä ottaa syliin - lapsi oppii selviämään omista tunteistaan, mutta tietysti tilanteita pitää lukea! Meillä myös aivan mahdottomuus reagoida joka itkuun, kun samanikäisiä lapsia on kaksi. Joskus itketään ilman syliä, mutta mielestäni lapsi ei siitä haavoitu, kunhan rakkautta, syliä, läheisyyttä, haleja ja pusuja saa kuitenkin usein. En koe olevani empatiakyvytön ihminen.
PoistaKiitos kommentista Niina!
PoistaOon myös lukenut paljon Jari Sinkkosen julkaisuja. Hän kirjoittaa myös, että kun lapsi kokee kielteisiä tunteita tarvitsee hän silloin aikuisia kokeakseen olevansa turvassa näiden tunteidensa kanssa.
Saanko kysyä, millaisissa tilanteissa et ota lasta syliin jos hän itkee?
Jos hän esim. leikkii ja siellä tulee joku kitinä, niin en aina ota syliin. Tai juurikin jos on tehnyt väärin ja alkaa itkemään, niin silloin en ota aina syliin. Pääasiassa kuitenkin otan. Kai se tulee luonnostaan, että useinkin tulee lasta lohdutettua.
PoistaVälillä lapsi kitisee lattialla enkä joka kerta ota syliin, yleensä hän tulee itse kitisevänä luokse ja hapuilee syliin, silloin otan. Muuten hänellä kyllä leikit jatkuu. En usko, että lapsella koko ajan olisi hätä tai muuten asiat niin huonosti, kyllä sitten täytyy jo olla jotain miksi lapsella olisi koko ajan hätä tai muuta sen itkemisen ja kitinän seurauksena.
Ja olkoonkin kuinka kamalan kuuloista tahansa, mutta meillä myös välillä huutaa sängyssä ja en aina mene lohduttamaan, kun hän saattaa itkeä puoli minuuttia ja jatkaa taas sängyssä touhuamista ja nukahtaa.
PoistaJos taas itkee koko ajan, niin menen lohduttamaan ja kertomaan, että on nukkumaanmenoaika ja huomenna nähdään. Olen lukenut, että lapsella on se hätäitku, milloin ihan oikeasti on hätä ja tarvitaan vanhemman lohdutusta ja syliä, mutta on myös itku, jolloin lapsi kyllä selviää itse tilanteesta.
Jokainen äiti varmasti kuuntelee omaa sydäntään ja sen mukaan tekee ratkaisut lapsensa hoitoon ja hoivaan liittyen. Mielestäni pienistä kitinöistä lapsi selviää hyvin itse, mutta jos suuttuu jostai / pahoittaa mielensä / tulee hätä niin silloin vanhemman tehtävä on vastata lapsen tarpeisiin lohduttamalla ja olemalla läsnä niissä tilanteissa ja auttaa lasta selviämään tilanteesta. Tää on miun tapa toimia äitinä. :)
PoistaTotta, S Koo, tilanteita täytyy lukea. Ja jokainen äiti varmasti tietää mikä itku on milloinkin kyseessä. Toinen juttu on se, että kuinka niihin reagoi. Tarkoitin tekstissa siis, että jotkut eivät lohduta lasta kun lapsella on oikeasti hätä. Esim. lapsi saattaa itkeä 10min. eikä kukaan huomioi. Oot varmasti maailman paras äiti teidän pienokaisille, suuren työn teet kun heitä on vieläpä kaksin kappalein!
No sitten ollaan aika samoilla linjoilla. Mutta pääasiassa kun suuttuu kieltämisestä, niin silloin selitän lapselle mitä teki väärin enkä ota syliin, ellei lapsi itse tule syliin.
PoistaEli siis jos Venla kieltämisen jälkeen pahoittaa mielen, kerron, että mitä teki väärin ja jos hän kitinän seurauksena itse pyrkii päästö syliin, toki otan hänet ja sitten halitellaan jne. Sen koen hänen anteeksipyyntönään ja ymmärryksenä, että hän on tehnyt väärin.
Ja välillä kun kiellän jne ja hän ei pyri syliin, niin sitten annan jatkaa leikkejä taas sen jälkeen kun olen hänelle selittänyt mitä teki väärin. En ole niin kiinnittänyt kasvatusgenreen huomiota :)
Hyvä, että selvensit vielä mitä tarkoitit :) Ja tietysti kaikilla meistä on oma tyylinsä - liian kärkkäästi ei mun mielestä kannata mihinkään suhtautua. Äidit ei sais olla toistensa pahimpia kriitikkoja :)
PoistaTottakai lapsia meilläkin lohdutetaan jos heillä on esim. hätä tai jotain sattuu, tai itku kestää pidempään kuin sen pienen hetken kiukkuamisen verran. Eli meillä syliin ei välttämättä pääse jos tulee selvästi vain kiukkupuuska johtuen vaikkapa kieltämisestä. Kuten Niinakin tuossa kirjoitteli.
Tosiaan se tilannetaju on A ja O mun mielestä. Toiset lapset ovat myös herkempiä itkemään (esim. meillä poika selvästi tyttöä herkempi) ja tällöin niitä itkuja mahtuu päivään jonkin verran. Lohtua saa kyllä, mutta ei joka kitinästä. Toisinaan kiukkupuuskan aikana sylikään ei ole hyvä eli joskus kun olen syliin ottanut, niin siitä kiemurrellaan pois eikä huuto todellakaan lopu. Tällöin olen laittanut lapsen lattialle kiukkuamaan (käy mahalleen makaamaan ja karjumaan) ja silitellyt esimerkiksi selkää.
Ja kiitos kommenttisi loppusanoista :)
Meillä noudatetaan täysin samoja ajatuksia :) koen, että tämä on meille juuri parasta! Ja tuota ryhmää luen myös :)
VastaaPoistaSe ryhmä on kyllä tosi hyvä! Hyödyllisiä vinkkejä kasvatukseen!
PoistaMielenkiintoinen kirjoitus! Itse en erottanut tekstistä kiintymysvanhemmuuden ja "normi"vanhemmuuden eroa omalla kohdallani... En varmaan sitten ole liiemmin miettinyt millä "metodilla" lapsen kasvatan, vaan luottanut keskinäiseen suhteeseemme, joka kehittyy ja muuttuu äitiyden ja lapsen kasvaessa ja on yhtä arvokas ja toimiva kuin se vaan sillä hetkellä voi olla. Hienoja termejä, mutta uskon, että aito rakastava vanhemmuus, keinolla tai toisella on aina parasta juuri sille omalle lapselle. ��Samaa mieltä aiemman kirjoittajan kanssa tuosta syliin ottamisesta.. Ainakaan taaperoiden kanssa ei voi joka kitinään ja harmitusitkuun vastata syliin ottamalla. Silloin menisi lapsi sekaisin, että tekikö nyt esim. jotain kiellettyä vaiko ei sittenkään. Nämä uhmailut ovat toki asia ihan erikseen verrattuna pikkuvauvojen itkuun ja ne uhmat teilläkin kai vielä edessä ��
VastaaPoistaKantoreppu ja perhepetikin varmasti konsteja siinä missä moni muukin juttu kasvatuksessa, sopii kelle sopii (meidän vilkkaat ja tutkivat taaperot ei koskaan ole repussa viihtyneet ja perhepedissä ei kukaan olisi saanut unta, vaikka päivisin jatkuvasti halitaan ja pussaillaan,,) en usko niiden "puutteen" vievän kiintymystä pois, sillä kaikki on kiinni kokonaisuudesta �� Rentoa syksyn jatkoa!
Ei sitä varmasti jokainen mietikään miten kasvattaa oma lapsi. Itse olen miettinyt tätä todella paljon monen asian vuoksi.
PoistaUhmailut on taatusti edessä niin kuin jokaisella. Vaikeaa vielä sanoa kuinka sitten toimin, mutta kiintymysvanhemmuudessa tunteiden sanoittaminen on hyvä tapa toimia. Vuoden ikäinen ja siitä vanhempi alkaa jo ymmärtämään puhetta ja näin harmituksista voidaan jutella ja kohdata tunteet yhdessä vanhempien kanssa. Tutkimuksissa on todettu, että tunteista puhuminen on tehokas keino tukea lapsen henkistä ja sosiaalista kehitystä. Eli aion vastata taaperon pahaan mieleen, harmitusitkuihin tunteiden sanoittamisella, halauksin, suukoin ja lempeydellä.
Kantoreppu ja perhepeti ovat tosiaan hyviä keinoja! Kukin tavallaan. Ja totta, kokonaisuus ratkaisee :)
Samoin siulle, mukavaa syksyn jatkoa!
Tunteiden sanoittamiselle peukku! Kun pysyy itse rauhallisena ja käy lapsen korkeudelle puhumaan, rauhoittuu usein kiukkuinenkin tapaus."tiedän, että nyt sinua harmittaa.." "Ymmärrän, että tuli paha mieli, mutta.." Jne.. Viimeistään haliminen auttaa :)
PoistaMielenkiintoinen ja informatiivinen teksti! Olen ihan tietämättäni toteuttanut meidänkin arjessamme tällaista kiintymysvanhemmuutta. Mietin kuitenkin, miksiköhän on "tavalliselle vanhemmuudelle" pitänyt keksiä uusi termi? Vähän sama kuin siivoamiselle on keksitty nykytermiksi KonMari-metodi (jos olet lukenut tästä japanilaisesta kodin järjestämismenetelmästä) :)
VastaaPoistaOn kyllä mielenkiintoista ollut tässä vauvavuoden aikana myös todeta, että jokaisessa perheessä on ihan omat tapansa toimia ja että se oma tapa voi jollekin olla ihan vieras - ja toisinpäin. Sen voi huomata ihan näissä blogien kommenttibokseissakin - aina löytyy joku, joka on samaa mieltä ja joku, joka on eri mieltä. Olen välillä yrittänyt vain luovia erilaisissa keskusteluissa, kun ei aina jaksaisi hamaan tappiin saakka puolustella omia valintojaan (mm. pitkä imetys). Jokaisella on oikeus tehdä kuten parhaakseen näkee. Voimia meille äideille toistemme kanssa elämiseen! :)