13.10. Kun synnytys oli ohi jäimme saliin vielä pariksi tunniksi. Siinä touhuiltiin ne perus hommat;
vauvan kylvetys (isi teki), äidin suihku sekä siistiytymishommat,
iltapalaa ja ihmettelyä.
Sitten kätilö saattoi meidän pikkuisen perheen synnytysvuodeosastolle.
Isi joutui jo pian lähtemään kotiin ja minä jäin hoivaamaan meidän vauvaa. Vauva viihtyi tissillä koko yön, minkä seurauksena maitoa alkoi nousta ihan hulluna. Tissit muuttuivat yhden yön aikana. Ihan kuin omistin jotkut tupla dee kupit. Tukalaa ja kivuliastahan se oli ja itku pääsi tämänkin asian vuoksi. Kuumekin nousi 40 asteeseen. Yöllä en nukkunut silmäystäkään. Olinhan odottanut sitä hetkeä jo ikuisuuden, että oma vauva nukkuu nyt kainalossani. Ihailin häntä koko yön.
14.10. Sairaalan aamu alkoi taas kello 7. Kävin hakemassa itselleni aamupalan jonka jälkeen syötin vauvan. Tämän jälkeen ohjelmassa oli hoitajan ohjaamat aamutoimet pikkuiselle. Isi tuli heti aamusta osastolle ja siinä me ihailtiin poikaa koko päivä. Pojan tulehdusarvo oli 36. Verikoe otettiin siksi, koska lapsiveden menon ja synnytyksen väliin jäin se 2 vuorokautta. Oma kuumeeni oli asteen verran laskenut, mutta olo oli paljon huonompi. Nojoo olinhan edellisenä iltana synnyttänyt. Alavatsaa koski pirusti, mutta kätilö sanoi että kohdunkannattimet supistuivat joka aiheutti tuota kipua.
Yöllä vauva oli aika kiukkuinen. Toki yritin häntä rauhoitella ensin itse, mutta
väsymys alkoi painaa jo niin rajusti joten luovutin ja annoin vauvan yöhoitajien haltuun. Halusin hetken nukkua ja nukuinkin muutaman tunnin. Syöttöjen välit.
15.10. Aamulla hoitaja toi vauvan taas luokseni syömään. Hän kertoi yöhoitajan havainneen vauvassa keltaisuutta ja pikatesti oli näyttänyt bilirubiiniarvon olevan koholla. Syötön jälkeen en saanutkaan enää pitää vauvaa sylissäni vaan hänet oli vietävä lämpökaappiin, sinisen valon alle. Olin tietysti hieman ihmeissäni. Mitäs nyt? Missä miun vauva on? Mitäs minä nyt teen jos vauva on muualla? Odottelin aamuista lääkärinkiertoa ja vauvan verikokeiden tuloksia.
Tulokset tulivat ja bilirubiiniarvo oli korkea, 285. Tulehdusarvo oli laskenut 26:een. Eelis joutui nyt olemaan sinivalohoidossa niin kauan kunnes arvot olisivat hoitotasolla. Hoitokaappi sijaitsi hoitajien kansliassa ja toki sain viettää aikaa kaapin vieressä niin paljon kuin halusin. Mutta eihän sitä viitsinyt istua tönöttää siellä kun hoitajat tekivät töitä. Suurimman osan ajasta vietin siis huoneessani. Verhon takana huonetoverini hoiti omaa vauvaansa ja jutteli tälle. Oli maailman masentavinta kuunnella tätä kun oma beibi oli muualla.
Oloni oli niin tyhjä. Syli oli tyhjä. Eikä jättimäistä vatsakumpua enää ollut.
Huoneeni oli kanslian lähellä ja välillä kuulin, kuinka oma vauvani itki.
Se oli aivan kauhea tunne. Ja eräs kerta kun kuuntelin vauvani itkua eikä hän rauhoittunut oli
pakko mennä katsomaan, että mikä sillä pienellä on.
Kansliassa ei ollut ketään!
Ei yhden yhtä hoitajaa. Eelis oli itkenyt niin kovasti että oli pulauttanut samalla päälleen. Pieni rauhoittui heti kun silittelin tätä vähän aikaa. Itkuhan siinä taas pääsi kun katselin tuota pientä ressukkaa. Vaikka hyvähän hänen oli loikoilla omassa pesässään lämpölampun alla.
Hoitajat olivat kaikki samaan aikaan kahvitauolla.
Tästä asiasta nou komments, mutta sen sanon että olin vihainen!
Hyvä ettei toinen tukehtunut..
Ei siellä kansliassa hormoonihuppelissa oleva äiti pystynyt olemaan pikään. Onneksi hoitaja ilmestyi vihdoin paikalle. Kanslian radiosta soi musiikki.
Yksikin herkkä biisi kun lähti soimaan poistuin paikalta välittömästi. Kyyneleet täyttivät silmäni.
Tilanne oli niin raskas. Olin vain hetken saanut pitää vauvaa sylissäni ja sitten
hänet vietiin pois. Tottakai olin samalla onnellinen, että hän sai hyvää hoitoa ja vointia tarkkailtiin.
Parempi se oli heti sairaalassa hoitaa, eikä ensin kotiutua ja sitten takaisin osastolle.
Omat päiväni osastolla olivat niin hemmetin pitkiä. Makasin sängyssä ja mietin vauvaani. Laskin minuutteja milloin saan hänet taas puoleksi tunniksi syliini. Imetys ei saanut kestää kauempaa. Kolmen tunnin välein näin poikaani. En saanut niiden välien aikana nukuttua juurikaan, koska koko tilanne oli niin stressaava. Mietin vain häntä. Joka aamu ja ilta otettiin hänestä verikokeita. Onneksi valohoidosta oli hyötyä ja arvot lähtivät laskuun. Kuumeeni oli onneksi myös laskenut mutta nyt puski kohtutulehdusta päälle. Sain antibiootti kuurin kerta-annoksena ja oireilu loppui pian.
16.10. Lastenlääkäri teki kotiinlähtötarkastuksen Eelikselle vaikka tuona päivänä ei päästykään kotiin. Aamun biliarvo oli 256. Lääkäri huomasi vasemman solisluun olevan murtunut! Itse en ollut huomannut asiaa ollenkaan. Miten olisin voinutkaan jos en pystynyt olemaan lapseni kanssa. Luu oli napsunut synnytyksessä, siinä vaiheessa kun vauva oli jäänyt vähän jumiin.. Fysioterapeutti kävi minun ja isin kanssa hoitotilanteita läpi. Kuinka huomioida murtunut puoli, kuinka käsitellä vauvaa. Solisluun murtumat paranevat vauvoilla parin-kolmen viikon kuluessa itsestään. Käden asentohoito auttaa luun paranemisessa ja erityisesti se ehkäisee kipua. Saimme kontrolliajan 3 viikon päähän samalle fyssarille. Murtuman lisäksi lääkäri epäili kädessä olevan halvaus. Kaiken stressin keskellä tuo tieto oli tosi kiva! Not! En tiedä miksi hän sitä epäili, sellainen on kuitenkin hyvin harvinainen että joku käden hermo on kärsinyt synnytyksessä..
(Näin jälkeenpäin: se oli vain murtuma)
Illalla biliarvo oli 240 ja laski edelleen.. todella hitaasti.
17.10. Perjantaina pääsimme vihdoin kotiin. Meidän oli kuitenkin tultava heti seuraavana päivänä takaisin, koska bilirubiinia oli tarkkailtava sinivalon loppumisen vuoksi. Kotiutumisen jälkeen kävimme kolmisen kertaa verikokeissa ja lastenlääkäri arvioi aina tilanteen. Aluksi bili nousi, mutta sitten lähti laskuun. Lastenosastolle ei siis tarvinnut mennä valohoitoon. Neuvolan terkka sai jatkossa tarkistaa vauvan ihon värin.
Hoitajilta sain kehuja, että pärjäsin hyvin. En kuulemma pahemmin hyppinyt seinille vaikka monta päivää jouduin olemaan sairaalassa ja moni olisi jo alkanut hajoilemaan tilanteessani. Itse puolestani annoin hoitajille kehuja. Niin ammattitaitoisia he olivat ja empaattisia sekä hoito oli hyvää. Huomioikaa hoito, ei palvelu! Sairaala ei ole mikään hotelli niin kuin moni erehtyy luulemaan!
Hyvät muistot jäi synnytysvuodeosastosta ja mielelläni sinne palaan vielä joskus!
Mutta aivan parasta oli päästä kotiin.♥
